Ei se niin helppoa aina ole

 

Unionin kansalaisilla on oikeus työskennellä toisessa EU-maassa ja nauttia samoista etuuksista kuin kotimaiset työntekijät, todetaan Europa-lehdessä. Näinhän se on teoriassa, mutta käytäntö on eri asia. Kyllähän se jo tiedettiinkin, ettei se niin yksinkertaista ole.  Siitä kertoo Europa-lehti 7.2006, joka kolahti aamulla postilaatikkooni.  Vähän jälkijunassa, sanoisin.

 

Ei siinä mitään, mutta tasan kuukausi joulun jälkeen tuntuu hassulta lukea siitä, miten Joulupukin paja sijaitsee Kiinassa.  Ja toisessa jutussa epäreiluista lahjoista. No, voihan sitä tietysti lahjoa muinakin aikoina vuodessa.

 

Muuten lehti on täynnä mielenkiintoista asiaa, joka koskettaa enemmän tai vähemmän meitä kaikkia, kuten tuo periaatteellinen oikeus työskennellä missä EU-maassa hyvänsä. Tietysti edellyttäen, että kyseisen maan viranomaiset tietävät Suomen kuuluvan EU:hun. Nimittäin Italiassa törmää vieläkin joskus viranomaisiin, jotka eivät sitä tiedä,  ja niille pitää tosiasia ihan rautalangasta vääntämällä vääntää.

 

Europa-lehden esimerkit ovat Brysselistä, Berliinistä ja Lontoosta. Brysselissä asukkaaksi kirjautuminen vuonna 2005 tuotti paljon töitä,  ja neljässä eri paikassa jonottaminen vei monta tuntia kallista työaikaa.  Kuitenkaan sen paremmin ensimmäistä puoli vuotta voimassa olevaa korttia, kuin sen jälkeen haettua pysyvää korttiakaan,  ei kukaan ollut koskaan kysynyt Ulla Sirkeiselta,  joka toimii Elinkeinoelämän keskusliiton Brysselin toimiston johtajana.

 

Belgiassa kunnan asukkaaksi kirjautuva saa varautua myös poliisin yllätysvierailuun, kertoo Europa-lehti. Poliisi haluaa nimittäin tarkistaa, asuuko ilmoitetussa asunnossa joku muukin kuin asumisilmoituksen tehnyt.

 

Berliinissä eivät viranomaisille kelvanneet Ahtiaisen perheen palkkatiedot englanninkielisinä, ja heille lätkäistiinkin maksimimaksu  perheen viisivuotiaan lapsen hoidosta.  Toimitettuaan viranomaisille saksankieliset tiedot he saivat

saksankielisen kapulakieltä sisältävän kirjeen, jota eivät pystyneet ymmärtämään,  ja maksupäätöksen oikaisu oli ollut  lehden ilmestyessä vireillä jo lähes vuoden.  Lisäksi ainoa asiaa hoitava viranomainen on ollut vaikeasti tavoitettavissa.

 

Lontoossa  työvoimatoimisto kyseli sinkkunaiselta aikaisempien partnereiden lukumäärää ja pankkitilin saldoa.  Samaa ei kuulemma tehdä parisuhteessa eläville. Pankkitiliä hän ei voinut avata, kun ei ollut työpaikkaa. Ja suomalaiselle tilille työttömyyskorvausta ei suostuttu lähettämään. 

 

Suomeen paluukaan ei välttämättä ole helppoa.  Jollain pikkupaikkakunnalla ei välttämättä ole kokemusta EU:ssa liikkuvien asioiden hoidosta Suomessakaan ja erehdyksiä sattuu.

 

EU ei ole mikään yhtenäinen valtioiden liitto, vaan siihen kuuluu monenlaisia kulttuureja edustavia maita, ja viranomaisten ja kansalaisten suhde mielletään kovin eri tavoin.  Joissakin maissa kansalainen on vielä tänäkin päivänä käytännössä alamainen viranomaisten silmissä.  Kun taas toisissa maissa kansalaisella on oikeus odottaa viranomaiselta palvelua. Kuten artikkelissa todetaan yhteiskunnat eivät muutu samassa tahdissa EU:n uudistusten kanssa. Ja jos esimerkiksi Suomessa noudatetaan uusia määräyksiä säntillisesti pilkkua myöten, ei samaa yritetäkään välttämättä muissa EU-maissa.  

 

Ulkomaalaiselle voidaan antaa jokin kielteinen päätös varmuuden vuoksikin, kun ei olla asiasta varmoja. Ilman asuinmaan kansalaisuutta me EU:ssa asuvat suomalaiset olemme edelleen käytännössä ulkomaalaisia. Kuten jo tuli todetuksi, eivät kaikki italialaiset suinkaan tiedä vieläkään 15 vuoden jälkeen, että Suomi kuuluu Euroopan Unioniin. Etelä-Italiassa pidettiin erästä suomalaisen sinisen passin haltijaa albanialaisena ja laittomasti maahan tulleena. Eivätkä olleet millään uskoa sitä, että passinhaltija oli suomalainen, että Suomi kuului silloin EU:hun ja että kyseinen henkilö oli täysin laillisesti Italiassa.

 

Sen sijaan monikulttuurisista avioliitoista puhuttaessa meitä muista EU-maista tulleita ei mitenkään noteerata. Äskettäin La Repubblica-lehti kertoi näiden avioliittojen huimasta kasvusta Italiassa tilastotietojen kera. Jutuissa käsiteltiin pelkästään pariskuntia, joiden toinen osapuoli oli tullut  Euroopan ulkopuolelta (ns. extracomunitari). Otin yhteyttä artikkelin laatineeseen toimittajaan ja tämä vahvistikin olettamukseni:  Luvuissa eivät olleet mukana italialaisten EU-kansalaisten kanssa solmimat avioliitot. 

 

Me emme siis ole enää millään lailla kiinnostavia eivätkä liioin EU:n sisäiset monikulttuuriset avioliitot ja parisuhteet.  Päin vastoin kuin Euroopan ulkopuolelta tulevissa, meistä  puuttuu tietty värikkyys ja ilmeisesti myös uutuuden viehätys.  Euroopan ulkopuolelta tulevat eroavat huomattavasti enemmän italialaisista. Erilainen kulttuuri ja  ulkonäkökin kiinnostaa, mutta toisaalta kaiken uuden ja oudon suhteen ollaan myös varuillaan.  Ja ehkä hieman peloissaankin. (RVC)

 

(Lähde: Minna Siuhkonen: Tie auki Eurooppaan)

 

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ihan ensimmäiseksi tulee mieleeni se, että kommentoimiselle pitäisi luoda jonkinlaiset yleispätevät säännöt.  Nimimerkin suojissa on helppo kommentoida  jopa julmastikin toisen henkilön blogissa.

Tottakai jokaisella saa olla oma mielipiteensä.  Mutta pitäisi olla lähtökohtana se, ettei absoluuttista totuutta ole olemassakaan. Ja että joku voi oikeutetustikin olla ihan toista mieltä asiasta kuin asiasta. Silti on tapoja ja tapoja ilmaista asia.   

Arvostelu saattaa loukata, vaikkei se olisikaan tarkoitettu loukkaukseksi. Varsinkin jos se koskee yksityisiä asioita.  Mainittakoon esimerkkinä muuan tapaus.

Eräs henkilö on yhtäkkisen eron edessä - vuosikymmeniä kestäneen avioliiton jälkeen.  Hän ilmaisee suruaan, epävarmuuttaan ja ihmettelyään tapahtuneen johdosta blogissaan.

Suurin osa blogin kommenteista on myötätuntoisia, ja kirjoittajat ovat toivottaneet voimia blogin pitäjälle.  Mutta sitten joku nimimerkillä esiintyvä henkilö, joka ei tunne blogin pitäjää, alkaa sättiä tätä itsesäälissä kieriskelystä ja siitä, ettei tämä hänen mielestään osaa reagoida oikealla tavalla.  Että hän on tosi pateettinen.  Ja ettei hän ole viimeinen, joka eroaa.  Blogin pitäjä on todella fiksu ja kiittää "kannustuksesta".

Kun kommenttia arvostellaan,  tämä henkilö ja pari muutakin esittävät mielipiteenään, että jos julkaisee kaikille avoimessa blogissa yksityiselämäänsä, niin pitää olla valmis kestämään myös haukut.  Ja että suurin osa blogin lukijoista onkin syyllistynyt väärän sortin empatiaan.  Ja että nämä muka nauttivat, kun toinen rypee itsesäälissä. Että oma olo tuntuu silloin siedettävämmältä.  (Luulen, että asia on täsmälleen päinvastoin.  Nuo arvostelijat varmaankin päästivät ulos omia höyryjään, ja tunsivat sitten itsensä uudistuneiksi.)

Yksi heistä  mainitsee  jopa halolla päähän hakkaamisen asianosaisen "herätyskeinona", kun selkään taputtaminen ei auta.  

Olen asiasta täysin eri  mieltä, ja sen ilmaistuani saan niskaani arvostelun ryöpyn peräti neljältä bloggaajalta.  Minunlaiseni kuulemma vievät toivon tulevaisuudelta(?!).  En vain ymmärrä miten. Ja vaikutan kuulemma vainoharhaiseltakin. (Tule ja puserra) Ja olen kuulemma  myös "susi lammasten vaatteissa".  Olen yhä ällikällä lyöty. En edes loukkaannu, hämmästelen vain, koska väitteet ovat niin absurdeja.  Ei niitä voi ottaa vakavasti.

Olen esittänyt, että myös avioerossa on surutyö tehtävä. Ja että ne, jotka eivät sitä tee, murtuvat myöhemmin. Olisi tietysti pitänyt kirjoittaa: voivat murtua myöhemmin.  Lisäksi olen todennut, että röyhkeät, epäasialliset kommentit voi poistaakin.  Ehkä on erehdys ylipäänsä reagoida kommentteihin täysin ulkopuolisena. Ehkäpä kaikki jäisi jäänyt siihen, jos kukaan ei kommentoisi.  Ehkä ei.     

Onneksi blogin pitäjän hyvin tunteva lähiomainen puuttuu lopulta asiaan huomauttaen ihan oikeutetusti, ettei meistä kommentoijista kukaan tunne blogin pitäjää henkilökohtaisesti, joten on turhaa ja julmaakin arvostella tämän asenteita ja tekemisiä tai tekemättä jättämisiä.  Ja että blogin pitäjä on todella  kaikkea muuta kuin sellainen itsesääliin vajonnut rassukka kuin on väitetty.

Summa summarum:  On 

kyse hyvästä tavasta. Nimettömänä on niin helppo lätkiä, totesikin joku kommentoija. Itse asiassa pitäisi muistaa, että kun tulee toisen blogiin, on kuin tulisi toisen kotiin. Kommentoidessaan on tavallaan vierailulla toisen blogissa, ja pitää käyttäytyä sen mukaisesti.

Voi toki esittää eriävän mielipiteensä, mutta se tulee tehdä rakentavasti, toista loukkaamatta. Vaikkapa kertoen omista tai jonkun tutun kokemuksista. Jokaisen ihmisen kokemuksia  tulee kunnioittaa tämän omista lähtökohdista käsin, kuten joku viisaasti totesikin kommentissaan.   (RVC)

.